Tapiola Sinfoniettan Avain hukassa tarjoili jotain uutta, vanhaa sekä kaikkia sinisen ja sateenkaaren sävyjä

Syyskuun puolivälin jälkeen iloinen yllätys odotti Kulttuurimutsin postilaatikossa – kutsu lastenkonserttiin! Eikä mihin tahansa konserttiin, vaan kuulemaan Marzi Nymanin Tapiola Sinfoniettalle säveltämän tilausteoksen Avain hukassa. Houkuttelevuutta lisäsi myös se, että edellä mainittu lastenkirja on kuvittaja Sanna Manderin käsialaa, joka palkittiin sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnolla että Rudolf Koivu -lasten- ja nuortenkirjakuvituspalkinnolla vuonna 2017. Oi joi, innostuin oitis ideasta ja viikonlopun suunnitelmat suorastaan sujahtivat lentoon. Tämä olisi myös A:lle ensimmäinen kerta sinfoniaorkesterin konsertissa. Kyllähän nyt viimeistään jokaisen 1-vuotiaan pitää saada koettua tämäkin kulttuurielämys! Meille tämä oli samalla myös ihka ensimmäinen vierailu niin Espoon kulttuurikeskuksessa, Kutitus –festivaaleilla sekä Tapiola Sinfoniettan konsertissa.

Seuraavalla viikolla tunteiden vuoristorata tarjosi äkkilaskun epätoivon laaksoon. Pandemian tilastopiikkejä seuratessa ja kahden perheenjäsenemme koronatestin koettelemuksen jälkeen olimme viittä vaille valmiita lyömään hanskat tiskiin ja hautaamaan koko reissun. Epäröimme viimeiseen asti; onko nyt oikeasti mitään järkeä liikkua kotikaupunkia pidemmälle? Lykkäsimme päätöksentekoa edeltävään iltaan.

Päätöstä vauhditti niin Tapiola Sinfoniettan hyvin esille tuodut toimintaohjeet kävijöiden turvallisuuden takaamiseksi, kuin ylipäätään kaikki omat kävijäkokemukseni kuluneelta syksyltä kulttuurikentän tilaisuuksissa. Kulttuurijengi ottaa tämän asian hyvin tosissaan ja niin pitääkin. Esimerkiksi kyseiseen Avain hukassa –esitykseen myytiin vain 1/5 istumapaikoista. Kasvomaskisuositukset, käsidesit ja ennen kaikkea reiluilla turvaväleillä varustetut katsomot valoivat minuun uskoa, että kyllä meistä pidetään huolta. Loppu on sitten vain itsestä ja turvavälien noudattamisesta kiinni.

Konsertti alkoi klo 15. Tulimme paikalle vasta varttia vaille, sillä emme vielä tienneet istumapaikkojamme. Tapiola Sinoniettalla oli myös eksaktit ohjeet, että monelta millekin riville saapuvien pitää olla paikalla näiden poikkeusolojen aikana. Noudin meille varatut liput, astelimme konserttisaliin paikoillemme ja mielenkiinnolla otimme vastaan sen, mikä oli edessä. Ennen konsertin alkua M kerkisi kivasti isin kanssa tutkailemaan ja käymään läpi lavalla näkyviä soittimia.

Tarina alkaa sillä, että kotiavain on tosiaan päässyt hukkumaan ja sitä lähdetään etsimään kerrostalon erilaisten asukkaiden luota. Tutuiksi tulevat mm. Erkki, Kalle, Jimi ja Maija, jolla nyt vain sattui olemaan seitsemän faijaa. Eipähän koskaan tarvinnut olla ainakaan yksinäinen!

Konsertti oli meidän mielestämme verrattavissa teatteriesitykseen, sillä lavalla oli käytännössä koko ajan jotain meneillään. Tiivistin tunnelmamme heti esityksen jälkeen ystävilleni, jotka kiinnostuneina odottivat mielipidettäni nähdystä ja kuullusta:

Reilun puolen tunnin esitykseen oli mahdutettu paljon. Itse odotin, että itse musiikille ja soitolle olisi ollut vähän enemmän tilaa ja aikaa, mutta kaiken kaikkiaan kokonaisuus oli hyvinkin viihdyttävä pläjäys. Orkesteri oli mikitetty, joka itselleni oli pienoinen pettymys, sillä odotin elävän musiikin elämystä musiikkisalissa, jonka akustiikka luonnollisesti antaa oman lisänsä kokemukseen. Mikityksestä huolimatta esityksen ”hevi-osiossa” orkesteri tallaantui auttamatta sähkökitaran ja rumpujen jalkoihin. Yritin pinnistellä hyvin tarkkaan, mutta en kuullut orkesterin soitosta kuin sävelen sieltä täältä. Istuimme miksauspöydän vieressä, joten sen osalta oletin äänien olevan optimaalisella tasolla. Se oli sääli, sillä ilahduin konsertissa erityisesti siitä, kuinka kaikki orkesterin jäsenet olivat aivan täysillä mukana koko esityksen ajan! He eläytyivät soittoon ja lisäksi heillä oli selvä rooli tässä näytelmässä aina vaatteidenvaihdosta muihin taustatoimintoihin.

Nymanin sävellykset kieltämättä olivat oivallisia ja antoivat syvyyttä jokaisen hahmon persoonallisuuteen. Musiikki johdatti yleisön luontevasti tunnelmasta toiseen. Erkin hahmoon musiikilla luotu uhmakkuus saattoi jopa jännittää pienimpiä kuulijoita.

Tiesin etukäteen Nymanin toimivan konsertin kapellimestarina, mutta hän pääsikin yllättämään olemalla sekä kapellimestari, että toinen tämän pienoisnäytelmän monien roolien esittäjistä. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi kyllä ollut sääli olla kuulematta mm. Marzin taitavaa kitaran käsittelyä. Hienosti oli tämä jyvitetty mukaan.

Vauhdikas ja toiminnantäyteinen esitys pääsi vielä kerran yllättämään lopussa, kun soittava orkesteri sai konfettisateen päällensä. Olisi erittäin mielenkiintoista kuulla muusikoilta, että miten soitto sujui, kun konfettisilppu peitti näkyvyyden ja laskeutui suoraan soittimen päälle kesken soiton. :D

Konsertista jäi hyvä mieli. Molemmat lapset jaksoivat seurata koko esityksen ja vanhempi jopa hieman yllättäen osallistui ja lopussa huusi näyttelijälle avaimen sijainnin. Hän ei siis yleensä halua osallistua ja jättää niin yhteislaulut kuin väliaploditkin monesti väliin. Kysyin konsertin jälkeen, että mitä hän konsertista piti. Vastaus oli, että ”ihan ok”. Se tarkoittaa hyvää suoritusta, vaikka kalskahtaakin äkkiseltään innottoman teinin tokaisulta. Pikkukaverin mielessä siinsi tuossa vaiheessa hyvin vahvasti jo tuleva hotelliyö ja erityisesti kylpylävierailu. Sellaisen rinnalla kalpenee kaikki superkivat hommatkin.

"Ihan ok, sanoi nelivuotias kun kypylään kiirehti."

Näin loppuun vielä kerrottakoon, että me emme lukeneet kirjaa etukäteen, mutta nyt se on ehdottomasti lisätty seuraavan kirjastoreissun lainattavien listalle. Todennäköisesti esityksestä ja hahmoista olisi saanut enemmän irti, mikäli kirja olisi ollut entuudestaan tuttu. Mutta on myös ihan ok lähteä kokemaan jotain uutta ilman suurempia etukäteisvalmisteluja ja luomatta turhia ennakko-odotuksia. On meinaan huomattavasti kivempi yllättyä iloisesti. Ja jälkikäteen voi palata noiden mukavien yhteisten muistojen pariin vaikka sitten sen kirjan ääressä.

*Liput saatu