Lahden kaupunginteatterin Katto-Kassinen vei meidät lennolle ystävyyden, ilon ja mielikuvituksen maailmaan!

Kävipä eräänä marraskuisena lauantaipäivänä niin, että Kulttuurimutsi kokosi Jyväskylän joukkonsa ja suuntasi kohti Lahden kaupunginteatteria. Teatterijengiin kuului tällä kertaa mukaan M - reilu 4,5 vuotta, tämän serkku R - kohta 6 vuotta, sekä poikien mummu ja minä. Takataskussa poltteli liput syksyllä ensi-iltansa saaneeseen lastennäytelmään, Katto-Kassiseen. 

Alkuperäinen satu on maailmankuulun ruotsalaisen lastenkirjailijan Astrid Lindgrenin käsialaa ja nimeltä tuttu minullekin. Teos on luultavasti jäänyt Peppi Pitkätossun, Ronja Ryövärintyttären ja Vaahteramäen Eemelin varjoon myös teatterilavoilla. Omaan mieleen piirtyi hatara kuva lentävästä pojasta,  jonka päähineenä on monivärinen propellilla varustettu lippalakki. Oli siis jo korkea aika virkistää muistia tarinan suhteen. Katsotaan, mitä Tina Jokitalon ja ohjauksestakin vastaavan Tuija Töyrään suomennos meille tarjoilee.

Reissumme alkoi aamulla yhdeksän jälkeen, sillä matkaa Jyväskylästä Lahteen taittaa pari tuntia. Matkaan piti ajallisesti budjetoida tietenkin lounas- ja vessatauko. Matka taittui aurinkoisessa säässä yllättävän nopeasti. Olimme juuri parahiksi perillä noin puolta tuntia ennen esitystä. Kävin noutamassa lippumme ja tilasimme väliaikatarjoilut valmiiksi.

Olen käynyt kerran aiemmin Lahden kaupunginteatterissa joskus lukiosta, eikä minulla ollut juurikaan muistikuvaa rakennuksen sijainnista tai miltä se näytti sisätiloissa. Ainoa mieleen piirtynyt asia oli rakennuksen vierustalla sijaitsevat portaat, joissa lapset saivat käydä kiipeilemässä ennen sisätiloihin siirtymistä pitkän automatkan päätteeksi.

Korona-ajan turvallisuusjärjestelyt oli toteutettu hyvin; käsidesiä oli hyvin saatavilla ja kuulutuksissa muistuteltiin turvavälien noudattamisesta. Lisäksi suurin osa katsojista oli varustautunut kasvomaskilla. 

Katto-Kassisen esitykset pyörivät pienemmällä Eero-näyttämöllä ja odotellessamme lämpiössä pääsyä teatteriin, lapsia sai kuvata suuren Katto-Kassisen julisteen edessä. Lisäksi ajan sai kulumaan tutustumalla Kirsi Mannisen tekemiin pukusuunnitelmapiirroksiin. Ne olivat hienoja! 

Kun pääsimme esitystilaan, meille aukesi näkymä katsomoon ja lavalle. Tila oli mukavan suuri, tai ehkä se vain tuntui siltä hieman matalakattoisen ja monitasoisen teatterin aulan ja lämpiön jälkeen. Valot olivat päällä niin, että lapset saivat rauhassa tutkailla, mitä kaikkea lavalla näkyi. Paljon eri tasoja, ruudullinen lattia ja taustasta olin erottavinani Lahden maamerkkejä, kuten hyppyrimäet. Bongasin samoja elementtejä myös Katto-Kassisen julisteesta. Kerroin toki havainnostani jälkikasvulle, mutta en usko sen tehneen häneen mitään vaikutusta. Kumma juttu.

Katsomossa pojat olisivat halunneet istua vierekkäin, mutta aavistin sen olevan ehkä turhan jännittävää, sillä turvavälien vuoksi emme olleet vierekkäisillä paikoilla, vaan puolet porukasta istui pari riviä ylempänä. Sovimme, että R jää mummun viereen alemmas katsomaan näytelmää ja me istumme M:n kanssa vähän ylempänä.

Näytelmä alkaa. Kerroin pojalle, että yleensä ennen teatteriesityksen alkua valot himmenevät tai sammuvat, ennen kuin ne syttyvät uudestaan. No, asia alkoi jännittämään häntä ja mikä onni, etteivät valot sammuneet lainkaan kun esitys alkoi. Ei siis jäänyt traumoja tästä!

Jo heti alkumetreillä Janna Räsäsen Pikkuveli vakuuttaa. Hän on juuri niin kahdeksanvuotias kuin kahdeksanvuotias voi ilmeillään, eleillään ja tunneskaaloillaan olla. Hän on niin hyvä, että väliajalla päädymme puhumaan lasten kanssa siitä, että teatterissa voi kuka tahansa olla mitä tahansa; tytöt voi näytellä poikia ja pojat tyttöjä. Tämä hämmästytti poikia tovin. Oliko pikkuveli oikeasti tyttö?? Aihe ei jäänyt mieleen kummittelemaan, sillä seuraavalla hengenvedolla R kysyi mummulta, että miksi täällä on käytössä herrasmieslasit? Lapset eivät näemmä turhan usein pääse juomaan limpparia jalallisesta lasista. Mahtavaa kun voimme tarjota heille näin ikimuistoisia teatterihetkiä.

Näytelmän alussa esitellään koko perhe ja arki tuntuu olevan juuri sellaista, mitä lapsiperhearki normaalistikin on. Luettuani näytelmäkuvauksen, ajattelin että onpa todella kurjaa, että kahdeksanvuotias tuntee olonsa niin yksinäiseksi oman perheen ollessa liian kiireinen. Mutta eihän se näyttäytynyt lainkaan niin ahdistavana. Tai sitten vain oma äitiys nostaa sitä kuuluisaa armollisuus-korttia ilmaan.

Katto-Kassinen astuu kuvioihin hyvin pian. Tai siis lentää. Ensin kuuluu ääni, sitten droidi lennättää Kassisen hahmon kaukaisuudesta taivaan halki ja yhtäkkiä hän onkin jo kivunnut ikkunasta sisään. Näyttämölle ilmestynyt kokonaisuus ei vastannut lainkaan omia muistikuviani, mutta sepäs ei häirinnyt lainkaan. Kassinen itsekin osuvasti kertoo olevansa sopivan paksu läpiviisas mies parhaassa iässä!

Täytyy myöntää että Tapani Kalliomäen puvustus on enemmän kuin onnistunut ja hänen roolihahmonsa persoonallisuus todella lyö luun kurkkuun kaikille niille, jotka odottavat jotain muuta. Toimii. Tuo sopivan paksuksi puvustettu mies taipuu viisastelujensa lomassa ihan kunnioitettaviin fyysisiin suorituksiin niin sulavasti, ettei tarvitse jännittää kestääkö kunto. Ja sehän kestää. Hienoa, että noin nokkela hahmo on myös laitettu liikkumaan yhtä ketterästi kielensä kanssa, eikä tuudittaudu pelkkään viisasteluun.

"Hauskaa pitää olla, muuten minä en ala mitään." 

– Katto-Kassinen

Tarina rullaa hyvin eteenpäin, ja sitä on kiva seurata. Katto-Kassisen lento-osuudet on toteutettu kekseliäästi nykyteknologiaa hyödyntäen. Hahmot ovat mainioita. Viihdyn. Kuusivuotias istuu naulittuna paikoilleen, mutta nelivuotiaan keskittyminen herpaantuu jossain vaiheessa. Hän seuraa kyllä näytelmän loppuun, mutta penkillä pyörimisestä voi päätellä, ettei tarina ole imaissut häntä yhtä vahvasti mukaansa. Mutta onneksi tilanteen pelastaa - mikäs muu - kuin se kuuluisa pieru! Pieruhuumori uppoaa lapsiyleisöön kuin kuuma veitsi voihin sen ulvoessa naurusta. Voihan pierutyyny minkä taas teit.

Sen enempää tarinaa ja juonta paljastamatta jäin pohtimaan Katto-Kassisen roolihahmoa. Tai tarkemmin meidän aikuisten osaa ja sitä, kuinka älyttömän suuri vaikutus tekemisillämme ja sanomisillamme on lapsiin. Kuinka helposti aikuinen löytääkään ne sanat, jolla manipuloida itselleen mieluisin lopputulos tai kuinka juurikin ne hyvin pienet teot saavat lapsen silmät syttymään ilosta ja innostumisesta. Niin tärkeää kuin lapsen kanssa kaveeraaminen ja yhteiset leikit onkaan, on yhtä tärkeää ja jopa tärkeämpää olla se opastaja, joka auttaa lasta tunnistamaan ne hetket ja tilanteet, milloin tulee kohdelluksi väärin ja epäreilusti – niin lapsen tai aikuisen toimesta.

Ja loppuun vielä lisään huomioni siitä, että näytelmän ajankuva on ajaton. Ensimmäinen Katto-Kassinen on kirjoitettu 50-luvun puolessa välissä. Koin, että näytelmä välitti meille aivan samoja hetkiä ja tuntemuksia, mitä jokainen perhe käy edelleen läpi omissa keittiöissään. Arki rullaa omalla painollaan ja ihmiset sinkoilevat omien askareidensa pariin. Family first, sanoisin. Se ainakin välittyi minulle. Tässäkin sadussa oli odotetusti onnellinen loppu. Hyvin arkirealistinen, mutta sieltä perhearjen keskeltä niitä onnenhippuja juuri eniten löytyykin.

”Maailman ihaninta on onnellinen lapsi. Ja maailman hauskinta kikattava lapsi.”

 

Erityismaininta: Alun pinkki puudeli ja rouva kadulla – mahtava toteutus!

Jäin miettimään: Näkiköhän kaikki kunnolla mitä keittiössä tapahtuu, kun oli niin lavan sivussa?

Illan highlight: Kesken varkaiden hiipimisen yhtäkkiä joku lapsi yleisöstä huutaa spontaanisti, varkaat säikähtävät yhtä aikaa ja niin tosissaan, kuin se olisi osa käsikirjoitusta. Hyvä näyttelijät, mahtava tilannetaju! 

* Liput saatu