Kulttuurimutsi otti omaa aikaa ja nappasi anopin mukaan viettämään kulttuurikultyteyteistä lauantai-iltapäivää. Suunnaksi otettiin Jyväskylän Juomatehtaan studio, jossa paikallinen taiteen vapaan kentän ammattiteatteri Teatterikone tekee pääsääntöisesti taikojaan. Saavuimme paikalle turhan hyvissä ajoin, puoli tuntia ennen kaikkea esityksen alkua. Sisätiloihin emme tietenkään halunneet näin korona-aikana mennä yhtään liian aikaisin ja tokopaa oluen vielä edes päästää.
Saimme näin loistavan tilaisuuden tutustua Galleria Backerissä samana päivänä avattuun yhteisnäyttelyyn, johon tahansa pystyttävä taiteilija Miiu Esantytär, Paula Myllymäki ja Minja Revonkorpi. Galleria Becker sijaitsee Juomatehtaan studion ”takapihalla” ja juuri sopivan pienessä kokonaisuudessa piipahtamiseen ja energiaan jää vielä roimasti teatterin katsomoon. Kaiken vain sinne on aina vapaa pääsy, joten lämpimästi suosittelen tätä joko ennen tai sitten esityksen.
Juomatehtaan ovella naamioiduimme kasvomaskiemme taakse ja siirretään sisätiloihin muun katsojakunnan joukkoon. Katsomon tuolit on aseteltu etäälle toisistaan. Yksittäin tai kaksi vierekkäin. Mustaa esitystilaa valaisee pari valonheitintä. Keskelle näyttämöä on aseteltu paitoja vieretysten ympyrän muotoon. Tunnelma odottavassa. Aivan kohta alkaa Aaro Vuotilan Silitys.
”Koskaan ei ole pitkään myöhäistä valehdella itselleen onnellista lapsuutta” todetaan monologissa. Tuon lauseen ympärille rakentuu se maailma, mitä näytelmän päähenkilö, Aaro Vuotila, haluaa kertoa ja jättää kertomatta lapsuudestaan. Traagiset kokemukset ovat ymmärrettäviä jättäviä jälkensä ja läheisiä kuoleman pakottaa repimään haavat auki ja kohtaamaan kaikki menneet, kipeät ja
keskeneräiset asiat. Minulle jää arvoitukseksi se, mitä aikanaan oikeasti tapahtuu, mutta se ei jää vaivaamaan. Mieleen jää se, miten vaikuttavaa paikkaa ja minimalistista rekvisiittaa hyödyntäen esitys on rakennettu. Miten musiikki johdattaa katsojaa tarinassa eteenpäin ja miten taitavasti ja vaivattomasti Vuotila myös liikkeellä tilan haltuun. Ja miten uskottavasti hän sanoittaa omat kokemuksensa katsojalle.
Monologi päättyy 45 jälkeenpäin. Astelemme ulos katsomokohtaisia poistumisohjeita noudattaen, ja käymme vielä koko tuntemuksiamme juuri nähdystä. Esitys oli hyvä. Sitä toistelemme. Mietimme kuinka vaikeaa on mahdollista löytää jotain jotain henkilökohtaista ihmisten edessä. Ja rohkeaa.
Seuraavan esityksen alkuun on reilu tunti. Päätämme haukata happea ja jaloitella Teeleidin ”väliaikatarjoilujen” pariin. Tupa on melkein täynnä ja saamme kuulla, joka tarkoittaa istua nauttimaan iltapäiväteemme pihan punaiseen aittaan, jossa ovet ovat auki ja tilaa lämmitetty vierailijoita varten. Aitta on kerrassaan ihastuttava! Lämpimät taljat penkeillä ja seinien terassilämmittimet pitävät sen verran lokakuun viileyttä loitolla, että tarkenemme takit päällä hörppiä kuumat teemme ja lusikoida herkulliset kakut sen kaveriksi. Kerkiämme juuri sopivasti takaisin Juomatehtaalle päivän toisen monologin, Ja pullukka oli leppoisa , pariin.
Pellenenään pukeutunut Minna Tuomanen tuo häpeilemättä lavalle itsensä juuri sellaisena kuin on, hyvin mustan huumorin saatavelemana. Ja pullukka oli leppoisa –monologiteoksen otsikko jo paljastaa esityksen tyylisuunnan lähestyä aihetta. Lihavuutta. Miten lihava henkilö lihavuutensa kokee ja kuinka älyttömältä se tuntuukaan tässä sanoa, miten muut ihmiset hänen olemassaolonsa kokevat. Tutut ja tuntemattomat.
Jo alkumetreillä huumorin taakse kätketään ihan liikaa. Se naurattaa, mutta saman tunnen ahdistuksen hiipivän sisimpään. Mitä enemmän se naurattaa, sitä enemmän se alkaa myös ärsyttää. Minna on loistava näyttelijä. Hän heittäytyy joka solullaan ja se näyttää. Se, että lihava henkilö karrikoi lihavan tapaa olla, elää ja liikkua, vaatii älyttömästi fyysistä ketteryyttä. En kertaakaan jää miettimään, jos jostain oiotaan tai että jotain jää tekemättä hänen fysiikkansa vuoksi. Minna liikkuu sulavasti ja on erittäin taitava ilmaisussaan. Ja hauska. Niin hauska, että hän saa minut ajoittain ulvomaan naurusta vastaavasti, kun toivon, että tämä vakavaa asiaa uudelleen häivytettäisi huumorin avulla.
Painostaan huolimatta ja siitä johtuen, Minna paljastaa sielunsa syvimmät syöverit ja saa minut tuntemaan äärimmäisen ristiriitaisia tunteita laidasta laitaan. Esitys saa minut kysymään itseltäni, onko ok nauraa mukana? Samaa asiaa jää varmasti moni muukin katsoja lähtiessään pohtimaan. Ja niin pitääkin.
Vaikka molemmissa esityksissä käsiteltiin vaikeita asioita,
ne eivät jääneet mieleen kummittelemaan. Päinvastoin, koin todella saaneeni
teatteriesityksestä irti sen, mitä sieltä lähden hakemaan – laajan skaalan
erilaisia tunnetiloja ja uusia näkökulmia ihmisenä olemiseen. Esityksiä yhdisti
monipuolinen tilankäyttö ja vain hyvin perusteltu rekvisiitan käyttö. Erityismaininta
annettakoon myös musiikille ja valoille. Minimalistiset ja yksinkertaiset,
riisutut puitteet yleensä antavat parhaiten tilaa esiintyjän ilmaisulle ja
ennen kaikkea katsojan mielikuvitukselle. Nautin suuresti Teatterikoneen
rohkeasta ja monipuolisesta otteesta kokeilla niitä lukemattomia eri lähestymistapoja
tehdä teatteria, sekä teksteistä, jotka eivät ole helppoja tai valmiiksi
pureskeltuja.
Voihan Teatterikone minkä taas teit. Nyt harmittaa lujaa, että peruin osallistumiseni perjantain kahden muun monologia esitykseen tästä sarjasta. Ne olisi e h d o t t o m a s t i pitänyt myös nähdä. Ja pitää.
Monet ammattiteatterit kamppailevat ja kipuilevat sen
kanssa, etteivät uudet yleisöt löydä teatterin katsomoihin. Kotisohva lienee
monesti se kilpailevista tekijöistä pahin. Enpä tuota ihmettele, sillä tuo
uusi, nuorempi ja elämyshakuisempi sukupolvi on jatkuvasti vain yhden napin
painalluksen päässä niistä tunneskaaloista, mitä milloinkin haluavat kokea.
Uskon vahvasti siihen, että ihmiset edelleen haluavat kokea erilaisten
tarinoiden ja mielikuvien luomia eufoorisia hetkiä. Jos teatteri tarjoaa vain
kevyttä viihdettä, on auttamatta selvää, että kotisohva vie voiton. Jos minulle
avautuu mahdollisuus kokea yhtä vahvoja – tai jopa voimakkaampia tunteita teatteriesityksen
parissa, jäisi kuukausittaisen suoratoistopalvelun rinnalle vahva pyrkimys
päästä kokemaan kotisohvaa suurempi elämys jossain muualla.
Mielestäni teatterielämys on onnistunut silloin, kun sieltä
poistuu jonkun tunnetilan pauloissa. Kun se koskettaa tai liikuttaa. Tai kun
joku asia on kolahtaa tajuntaan niin lujaa, että se palaa mieleen vielä päiviä
esityksen jälkeen. Ihan kiva ei yleensä riitä minulle. Minun täytyy saada kokea
jotain enemmän. Pitää tuntea. Ennen kaikkea tuntea.
Mene, koe, näe ja tunne nämä Teatterikoneen 5MONOLOGIA. Näiden
kahden esityksen perusteella uskallan suositella niitä kaikkia. Ne pyörivät lokakuun
loppuun ja toteutetaan kahden esityksen sarjoissa. Voit ostaa lipun vain yhteen
esitykseen tai molempiin. Ja sen esitysten välissä olevan reilun tunnin
mittaisen tauon suosittelen viettämään vaikka siellä Galleria Beckerissä tai
Teeleidissä, joka on juuri sopivan jaloittelumatkan päässä. Pää tuulettuu
sopivasti matkalla vastaanottamaan hetken päästä taas jotain aivan erilaista.
*Liput saatu
Kommentit
Lähetä kommentti