Upeaksi uudistettu KeMu on hellepäivän pelastus!

Piipahdimme eräänä kesäkuun lämpöisenä päivänä uudelleen avatussa peruskorjauksen läpikäyneessä Keski-Suomen museossa eli KeMussa. Käynti oli kaikin puolin itselleni täysin uusi kokemus, sillä en ollut siellä aiemmin vieraillut. Noloa tunnustaa, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Tulevana syksynä tulee kuitenkin mittariin jo KAHDEKSAN vuotta Jyväskylässä. Okei, osan toki saa (ehkä) anteeksi sillä, että rakennus oli remontissa viimeiset pari vuotta. Ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan - eikö??

Auton jätin parkkiin keskustaan, josta oli ilo kävellä yhtä Jyväskylän kauneimmista kaduista, Seminaarinkatua, kohti Alvar Aallon katua ja KeMua. Lasten kanssa kulkeminen meillä sujuu rivakasti kun 10-kuinen istuu rattaissa ja 4-vuotias kulkee kätevästi niiden mukana seisomalaudalla. Suosittelen! Painolastia on toki sen verran enemmän, että sovittiin M:n kanssa, että iso poika kävelee sitten ne tiukimmat ylämäet, katukiveykset ja hiekkapätkät itse. Toimii!

Vierailupäivämme osui perjantaille, jolloin tunnettuun tapaan pääsee moneen Jyväskylän museoon maksutta. Tiesittehän sen? Me tosin emme valinneet päivää tuon perusteella, sillä minulla on Museokortti, jota hyödynnän aina kun se on mahdollista. Ja lapset nyt pääsevät maksutta muutenkin.

Koronarajoitusten vuoksi sisälle museoon otetaan max. 50 henkilöä kerrallaan. Olimme liikenteessä n. klo 13 aikoihin ja museossa oli tuolloin hyvin tilaa. Museon ala-aula on jo vaikuttava itsessään. No, mitä muuta sitä Alvar Aallon kädenjäljestä olettaakaan. Heti sisään tultaessa menimme wc-tiloihin pesemään kädet, sillä käsidesin käyttö pienille ei ole ymmärtääkseni suotavaa. Tai ainakaan meillä lapset eivät sitä käytä.

WC-tilat olivat hyvät, ja museosta löytyy yhdistetty inva- ja lastenhoitohuone. Sisus oli toimiva ja nykyaikainen. Ainoa miinus tulee siitä, että rattaiden kanssa liikkuessa (saati mites pyörätuolilla kulkevat?) wc-tilojen sijainti oli hieman huono, koska sinne joutui pujottelemaan naulakoiden välistä. Tilasta tuli entistä ahtaampi, kun yritin ”vankkureiden” takaa ensin kurottaa oven auki ja pujotella kuorman kanssa sisään. Siitä kuitenkin selvittiin itseksemme mennen ja tullen. Näin jälkikäteen jäin miettimään, että olikohan oveen käytössä automaattiaukaisua? No se selviää sitten ensikerralla.

Museossa riittää nähtävää neljän kerroksen verran, joista kahdessa keskimmäisessä sijaitsee pysyvä näyttely Keskisuomalaisuutta etsimässä. Aikaa talossa saisi toden totta kulumaan enemmänkin. Anoppi kertoi, että hän oli viipynyt siellä tuttavansa kanssa 2,5 tuntia. Minä tiesin jo alkuun, että lasten kanssa on turha edes yrittää orientoitua pidempään visiittiin. Jätimme osittain myös sen takia kaikki digitaaliset jutut kokeilematta, eikä koronankaan vuoksi mitkään kosketusnäyttöhommat tällä kertaa houkutelleet.

Alakerrassa oli Miljoonasade - suomirokkia ja kasvukipuja -näyttely, jossa oli hauska keksiä neljävuotiaalle asioita, jotka saisivat näyttelyn tuntumaan etenkin hänestä kiinnostavalta. Valitsimme siis yhdessä hienoimman levyn kannen ja etenkin yhdestä vitriinistä löytyneet yhtyeen fanipostissa saadut lelut olivat parhaita. Kultaiset levyt kiinnosti myös, sekä soittimet. Aika pikaisesti oli tuo ensimmäinen näyttely tsekattu osaltamme.

Toisessa kerroksessa koettiin todellista historian havinaa, kun kirjaimellisesti sukelsimme hämärään tilaan ja menneeseen aikaan. Vieras hämärä tila hieman jännitti nelivuotiasta ja nuorempi vain oli kaikesta hämmentynyt. Pysyttelin vieressä ja kun rattaiden istuinosa oli käännetty kasvot työntäjään päin, äiti oli koko ajan turvallisen matkan päässä ja näkyvillä. Nelivuotias oli yllättävän kiinnostunut kaikesta näkemästään, mutta pidempi tarinointi esineiden ja asioiden alkuperästä ja käyttötarkoituksesta ei oikein jaksanut kiinnostaa. Jäimme kierroksen päätteeksi istuskelemaan ”suolle”, jossa sai kuunnella rummun ääntä ja loitsujen lausuntaa. Loitsussa mainittiin karhu, joka M:sta alkoi pelottaa liikaa, joten siirryimme seuraavaan kerrokseen.

 

Se alkoikin ihan toisissa tunnelmissa, kun lapsi bongasi sisäänkäynnin läheisyydestä tietokoneen ja vanhoja pelikoneita. Kierros sujui muuten hyvin, mutta oikeiden ihmisten kokoiset ja näköiset nuket taas hieman jännitti vanhempaa lasta. Nuorempi oli edelleen vain tasaisen hämmentynyt kaikesta. Erityisen kivaa nelivuotiaasta oli löytää kierrokselta leluja. Etenkin niitä tuttuja nykypäivän hittileluja - Pokemoneja. Parasta kuitenkin koko kierroksella oli se punainen auto. Siellä olisi voinut hengata pidempäänkin – pojan mielestä.

Kierroksen lopulla alkoi nuorimmaisen sinnikkyys loppua, joten oli aika siirtyä neljänteen ja viimeiseen kerrokseen, jossa oli esillä Hannu Castrénin kokoama Dominoefekti: Taidetta Keski-Suomesta -näyttely KeMun omasta kokoelmasta. Koska kaksi edellistä kerrosta oli kierretty hämärässä, avautui ylin näyttelytila eteemme todella avarana ja valoisana. Ja miten valtava tila! Tiesin, ettei meillä (siis minulla) ollut juurikaan aikaa rauhassa kiertää ja tutustua lähemmin teoksiin, sillä kuopuksen alakerrassa alkanut levottomuus ja jo ohitettu välipala-aika alkoi näkyä. Ja kuulua. Tilat kaikuivat hyvin. Muiden kävijöiden onneksi ja lastenvihaajien harmiksi (vitsi), saimme kiertää näyttelytilan aivan itseksemme.

Ensimmäinen teos, joka avautui eteemme oli ihmisen kokoinen, puolipukeinen patsas, joka istui tuolilla. M kulki siitä ohi ja tokaisi, että ”äiti, tuon pylly näkyy!”. Niinhän se näkyi. Vastapäiselle tuolille sai istahtaa alas tarkastelemaan patsasta lähempää ja niin tietysti teinkin. Yritin maanitella esikoista ottamaan minusta valokuvan, mutta uhkailu, kiristys ja jäätelöllä lahjominen eivät tuottaneet tulosta. Selfietä en edes yrittänyt, sillä nuorimmainen ilmaisi tyytymättömyyttään jo hyvin äänekkäästi rattaiden kyydissä. Pikaiset jaloittelut näyttelyn penkkejä vasten vain pahensi tilannetta. Vauhdilla siis eteenpäin.

 

Ja niin vauhdilla mentiinkin, että bongasimme kyllä molemmat omat suosikkimme teoksista, mutta yhdenkään nimeä tai muita yksityiskohtia emme taltioineet. Hohhoijaa. Hieman ärsyttävää. Siksi kuvissa ei ole tällä kertaa mainintaa kenenkä taiteilijan teokset näkyvät taustalla. Vierailemme uudestaan ja lisään ne sitten tänne myöhemmin, okei?

Poistuimme kreivin aikaan. Ja huh hellettä kun astuimme ovesta ulos. Kylläpäs sisällä oli mukavan viileää! Ulkona parkkeerasin vankkurimme vastapäisen Ruusupuiston rakennuksen ravintolan ulkopenkille ja kaivoin eväät esiin. Nuorikkomme evästi ja nukahti. Ehkä ensikerralla otetaan ensin välipala, jonka jälkeen on hyvä nukahtaa rattaisiin siksi aikaa, kun äiti rauhassa kulkea ja lukea ne taidenäyttelyn teosten tiedot.

Paluumatkalla pysähdyimme tutkimaan viereisen alikulun uimaria ja puhaltamaan voikukan höytyviä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, jossa leijaili muutama pilvenhattara. Mukulakivikadun upeat lehmukset kruunasivat kotimatkan.