Tänään liput liehuivat Jean Sibeliuksen ja suomalaisen
musiikin päivän kunniaksi. Täytyy tunnustaa, että jouduin googlaamaan, mikä
liputuspäivä oikein oli kyseessä. Sen seurauksena aloin pohtia tarkemmin musiikin
syvempää merkitystä itselleni ja millaista roolia se on elämässäni näytellyt. Jannen
tuotannosta näin joulukuussa erityisesti sydäntä ja mieltäni lämmittävät
perinteiset Finlandia-hymni, En etsi valtaa loistoa sekä On hanget korkeat
nietokset – nuo kestosuosikkini.
Muistan olleeni aina musiikin ystävä. Laulaminen ja
soittaminen ovat olleet lempipuuhiani jo lapsesta lähtien ja musikaalisuus on
kulkenut suvussa. Isäni soittaa edelleen haitaria, samoin vaarini (äidinisä)
sekä hänen veljensä – molemmat ovat myös kovia laulumiehiä. Myös edesmennyt
pappani (isänisä) soitti mandoliinia ja kuului Ruoveden pelimanneihin.
Itse aloitin haitarin soittamisen kahdeksanvuotiaana. Soittotunnile
kuljettiin siskon sekä kolmen serkkumme kanssa, jotka myös soittivat haitaria. Soittotunnilla
haitarin soiton salat avautuivat samasta Lasse Pihlajamaan haitarinsoiton
opetuskirjasta, mistä isäni oli aikanaan aloittanut. Tuo samainen kirja oli kaikkien
vuosien jälkeen hyvässä kunnossa, toki tukevasti kontaktimuovin tiukassa
otteessa. Siellä se lapsuudenkodissani yhä odottaa seuraavaa uutta ja innokasta
haitarinsoittajaa.
Soittointoa sekä halua oppia lisää riitti yllin kyllin. Se
ilmeisesti näkyi, kun vanhempani ”passittivat” minut musiikkiopistoon. Siellä
löysin uuden tulokulman haitarin soittoon: klassisen ja modernin musiikin.
Vaikka pidinkin haitarin soittamisesta, vaivasi minua usein ajatus siitä, että
haitarilla soitetaan vain perinteistä tanssimusiikkia. Tai haitarinsoittajalta yleensä
odotetaan, että repertuaari koostuu perusvalssista, humpasta ja tangosta. En väheksy
lainkaan näitäkään tyylilajeja, sillä niillekin on kuulijansa. Itse olen
edelleen hieman toista sorttia ja muut musiikkigenret miellyttävät enemmän. Haitarinsoittajista
katson ylöspäin erityisesti Kimmo Pohjosta, joka on vienyt haitarimusiikin ja
sen instrumentin mahdollisuudet aivan uusiin ulottuvuuksiin.
Mutkatonta musisointia muksuille
M:n kanssa kävimme vauvamuskarissa, joka teki minuun lähtemättömän
vaikutuksen ja vei sydämeni täysin mennessään. Mietin silloin, että olisi aivan
mahtavaa päästä pitämään muskareita. Se voisi hyvinkin olla uusi musiikillinen
aluevaltaus, johon voisin kouluttautua. Sieltä laulureppuun sujahti monet
lastenlaulut ja kappaleet, jotka ovat nyt putkahdelleet esiin häärätessä A:n
kanssa. Erityiskiitokset näistä lähteekin Soili Perkiölle ja Hannele Huoville!
Karvakorvan laulupurkki – lauluja ja leikkejä lapsiperheille
–teos on äärimmäisen onnistunut kokonaisuus, jossa yhdistyy mukaansatempaavat ja
koskettavat melodiat, näppärät sanoitukset sekä hauska kuvitus. Nämä em. asiat
eivät tosin yllätä, kun tekijöinä on Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen
lehtori Soili Perkiö, kirjailija Hannele Huovi sekä taiteilija Kristiina Louhi.
Kirjan laulut ovat olleet varmasti meidän perheen soitetuimmat YouTube-videot,
kun on tarvittu esim. rauhallista musiikkia nukutuspuuhiin.
Toinen loistava kirja ja cd –vinkki lasten musiikin pariin on
Pikku Papun Orkesteri. En ollut tällaisesta poppoosta kuullutkaan ennen
esikoisen syntymää ja olen ikuisesti kiitollinen ystävälleni, joka lähetti
meille lahjaksi tuon cd:n sisältävän kirjan. Se (ja myös seuraava levy) soikin
autossamme taukoamatta pari vuotta. Heidän tarttuvat sävelet ja nokkelat
sanoitukset on noteerattu laajemminkin; tulevien konserttien lippujen ostoa ei
kannata jättää viime hetkeen, mikäli mielii paikalle. Kävimme M:n kanssa tänä
syksynä kuuntelemassa ja katsomassa heidän uusimman tempauksensa,
Musiikkisirkus-konsertin, joka yhdistää Pikku Papun tutut laulut ja taidokkaat
sirkustemput niin Blind Gut Companyn kuin orkesterin jäsenten osalta. Tosin M:n,
3v 7kk, mielenkiinto kääntyi aika nopeasti itse konsertista ympärillä
juokseviin lapsiin. Keikan jälkeen parasta olikin juoksennella ympäri
jumppasalia, missä tuo monitaiteellinen konsertti esitettiin. Mutta siitä viis,
äiti oli ihan liekeissä tästä kokonaisuudesta!
Koska maailmaan mahtuu kaikenlaista musiikkia, olen halunnut
pitää meillä kynnyksen musiikin soittamiseen erittäin matalana. Talostamme
löytyy liuta oikeita soittimia, kuten se jo mainittu haitari, syntikka,
akustinen kitara, sähkökitara ja ukulele, joita saa varovasti kokeilla aikuisen
kanssa. Lisäksi olen haalinut lapselle omia soittimia, joilla saa päästää
luovuuden täysin valloilleen eikä tarvitse varoa. Säännöllisesti lapsi kaivaakin
ne esiin. Viimeksi saimme A:n kanssa kuulla monta musiikkiesitystä, kun
soittimia piti vaihtaa jokaisen kappaleen jälkeen. Tässä konsertti-leikissämme soittajat
kumarsivat jokaisen esityksen jälkeen ja yleisö taputti haltioituneena.
Vaikka M: mielenkiinto musiikkiin ei toistaiseksi ole
samalla tasolla kuin esimerkiksi legoilla tai pikkuautoilla leikkimiseen, äidin
sydäntä lämmittää äärettömästi kuitenkin kaikki ne pienet ohikiitävät hetket,
kun toinen lauleskelee itsekseen auton takapenkillä itse keksimiään lauluja
matkalla päiväkotiin. Tai haluaa yhtäkkiä kuulla sen tietyn laulun, jossa laulettiin
kirpusta tai turilaasta. Tai kiikuttaa sen oman soitinkassin kaapista keskelle
olkkaria. Olenkin ajatellut, että pyydän kaikilta ulkomailla matkaavilta
jatkossa vain soittimia tuliaisiksi, niin soitinten repertuaari kasvaa ja
jokaisella soittimella on näin ollen oma hauska tarinansa.
Meidän perheen perusarkeen kuuluu siis laulua ja soittimia.
Nyt etenkin vauvan kanssa tulee laulettua päivittäin paljon tuttuja lauluja
uusilla sanoituksilla, jotka vahvasti liittyvät sen hetkiseen toimintaan. Ja
tuotoksiin. Yleensä vaipanvaihdon yhteydessä juuri kuullaankin ne parhaimmat
uudissanoitukset tuttuihin ikivihreisiin.
Suomalaisen musiikin päivän innoittamana kaivoin pitkästä
aikaa haitarin - tuon perisuomalaisen kansansoittimen esiin. Lapsikin siitä
innostui ja yhdessä tutkimme pitkän tovin nappuloita ja niistä lähteviä ääniä.
Erityisesti kiinnostu tuo ”ilmanappi”, jolla palkeista puhalletaan ilmat pois,
että saadaan palkeet kiinni soiton jälkeen. Sehän onkin se kuuluisa ensimmäinen
kappale – Tuulen viemää - jonka jokainen osaa haitarilla soittaa. Niin siinä
sitten kuunneltiin myrskytuulia hetki yhdessä, ennen kuin itse pääsin
soittamaan. Saattoi ollakin ensimmäisen kerran tänä vuonna, sillä raskaana
ollessa se ei onnistunut ensin pitkittyneen pahoinvoinnin ja sitten kasvaneen
mahakummun vuoksi.
Into ylimmillään ja palkeet puhkuen pääsin soittelemaan päivän
teeman mukaisesti nuo Sibeliuksen säveltämät lempikappaleeni. Ja niinhän siinä jälleen
kävi, että M pyysi lopettamaan, koska korviin kuulemma sattuu kun on niin kova
ääni. Usein käykin niin, että M pyytää äitiä lopettamaan laulamisen ja
soittamisen jossain vaiheessa. Luulen, että kyseessä on enemmänkin hänen
kyllästymisensä. Keskustelimme asiasta hetken, että kyllä omassa kodissa äitikin saa
tehdä asioita, joista tykkää. Eihän äitikään käske lopettamaan leikkimistä. Paitsi
aina silloin kun täytyy syödä, pukea, lähteä, käydä vessassa tai lähteä
iltapuuhiin. Hups. My bad. No, soitto kuitenkin jatkui samalla kun M pyysi isiä
viemään haitarilaukun omaan huoneeseensa, että sai sillä leikkiä ja piiloutua
sen sisälle. Se siitä. Case closed – kirjaimellisesti.
Kommentit
Lähetä kommentti