Olen
Suvi, kolmenkympin rajapyykin ylittänyt mutsi, jonka perheeseen kuuluu kaksi
poikaa, aviomies sekä koira. Kolmevuotias esikoinen M (s. 2016) sekä
heinäkuussa 2019 syntynyt kuopus A pitävät huolen, että tällä kulttuurimutsilla
riittää vientiä ja vauhtia koko päiväksi. Asumme Jyväskylässä ja lapsiperheemme
arkea rikastetaan niin kotikaupungin kuin muiden paikkakuntien (lasten)kulttuuritarjonnalla.
Lisäksi Kulttuurimutsina yritän ujuttaa lastemme arkeen niin musiikkia,
taiteilua, elokuvia kuin muuta mukavaa yhteistä puuhaa.
Matkassani
pääsee kuulemaan lapsiperheen näkökulmasta, millaista on esimerkiksi lähteä
pienten lasten kanssa konserttiin, elokuviin, teatteriin, museoon tai muihin
tapahtumiin. Se onkin välillä erittäin mielenkiintoista! Avaan blogissa
rehellisesti kokemuksiani siitä, miten reissu sujui - aina vaipanvaihdosta
imettämiseen.
Kulttuurimutsin
motto onkin “Innostu, uskalla ja muista hymyillä!”. Toimii myös silloin, kun
kaikki meinaa mennä pieleen.
Mutta
miten Kulttuurimutsista tuli Kulttuurimutsi?
Tarina
alkaa siitä, kun Pirkanmaalaisessa pikkukylässä Ruovedellä kasvoi suhteellisen vilkas
ja tarmokas tyttö, joka rakasti musiikkia ja esiintymistä. Ala-asteella
koulussa parasta olikin juuri musiikin tunnit, jolloin saimme valita kaapista
soittimen tulevalle tunnille. Nopeimmille oli tarjolla muutama kellopeli ja
hitaimmat saivat tyytyä triangeliin, marakasseihin tai tai muihin
rytmisoittimiin. Auta armias jos myöhästyit ja jäljelle jäi vain rytmikapulat,
nuo vihoviimeiset soittimet! No, kyllähän nekin välttivät, kunhan sain samalla
laulaa ehdottamiani lempikappaleita ala-asteen kirjahyllyn parhaimmista
kirjoista - eli musiikin kirjoista. Salaa aina kuitenkin toivoin, että pääsisin
soittamaan pianoa tai edes vähän hipaisemaan koskettimia ennen tuntia tai sen
jälkeen. Mutta pianon kansi pysyi toistaiseksi suljettuna. Soittaa en vielä osannut,
mutta jokin noissa kauniissa koskettimissa ja soittimen äänessä viehätti.
Koulun
juhlat kruunasivat jokaisen lukuvuoden kun pääsin esiintymään: laulamaan,
soittamaan ja mikä parasta - näyttelemään! Viimeiset kouluviikot ennen juhlia
harjoiteltiin ahkerasti, ja se vasta kivaa olikin. Myös kuvaamataito maittoi ja
kotioloissa askarreltiin sisarusten kanssa kaikkia mahdollisia materiaaleja hyödyntäen
- erityisesti omaa mielikuvitusta.
Mieleeni
ovat elävästi jääneet myös yhteiset ulkoleikit ala-asteen kaikkien 13 muun
oppilaan kanssa. Kyllä, luit oikein, kyläkoulussamme oli yhteensä 13 oppilasta
luokilla 1-6. Pienessä kyläkoulussa tehtiin paljon talkootyötä vanhempien
kanssa, johtuen pitkälti 90-luvun lamasta. Esimerkiksi koulukirjat
kierrätettiin seuraaville luokille. Jos joku luokka sattui saamaan täysin uudet
kirjat (nuo onnekkaat!), niin ne päällystettiin huolellisesti kontaktimuovilla
käyttöiän pidentämiseksi. Jokaiseen syksyyn kuului aina myös yksi koulupäivä
perunapellolla, toinen marjametsässä. Jokavuotisiin luokkaretkiin hankittiin
rahaa eri keinoin, milloin paperinkeräyksellä tai joulumyyjäisillä, johon askartelimme
käsityötunneilla kauratonttuja ja kransseja. Paras yhteisöllisyyden kokemus
koskaan. Ja parhaimmat luokkaretket ikinä!
Kävimme
usein perheemme kanssa spontaanisti kyläilemässä tuttavien luona. Silloin
tällöin puhelinsoitto juuri ennen lähtöä saattoi olla paikallaan kaukaisimpiin
kyläpaikkoihin, mutta yleensä vain hypättiin autoon ilmoittamatta tulosta
etukäteen. Se ei ollut outoa, vaan pikemminkin maalla yleinen tapa. Miten tämä
taas liittyy tarinan tyttöön? Koska piano. Missä piano, siellä tyttö. Ehdotin
aina kyläilykohteiksi sellaisia paikkoja, missä oli piano. Muistan edelleen, kuinka
kauan keräsin rohkeutta kysyäkseni talon väeltä, että saako pianoa soittaa.
Yleensä aina sai, vaikka varsinaisesti en vielä osannut soittaa. Fiilistelin
vain soittimen ihania ääniä ja etsin yhteensopivia harmonioita. Musiikissa
piili vain joku merkillinen taika. Musiikin voimaa todistaa jopa se, että lähdin
siskojeni kanssa usein sunnuntaisin parin kilometrin päähän naapuriin
pyhäkouluun, koska siellä laulettiin. Virsiä, mutta pääasia, että sai laulaa. (No,
oli siellä pullaa ja mehuakin.)
Opin soittamaan
pianoa äidin opettamana kodin vanhoilla sähköuruilla. Istuin tuntikaupalla
urkujen edessä. Kun vihdoin ’On neidolla punapaula’ sujui mielestäni tarpeeksi
hyvin, hain äidin kuuntelemaan. Voi sitä riemua ja iloa!
Sain kahdeksan
vuotiaana ihka ensimmäisen oman soittimen - haitarin. Ei pianoa, vaan haitarin.
Isäkin sitä soitti, sekä vaari. Veikkaan, että se oli myös hieman edullisempi.
Mutta en muista olleeni tästä lainkaan pettynyt, päin vastoin! Mahtavaa kun
pääsi musisoimaan ja soittotunnille! Toki nyt näin päälle kolmekymppisenä on
pakko myöntää, että kyllä ne ihmisten nokkelat hanurinsoitto -sutkautukset erityisesti
teiniaikana ajoittain laskivat soittointoa. Ja kyllä, etenkin silloin haaveilin
tosi lujaa siitä pianosta.
Vuodet
kuluivat ja kasvoin aikuiseksi. Suoritin peruskoulun, lukion ja musiikkiopiston
perusasteen harmonikan soitossa. Harrastin sivussa teatteria ja lauloin. Menin
töihin. Harrastin lisää teatteria ja musiikkia. Tein töitä. Ostin oman pianon.
Vaihdoin työpaikkaa. Näyttelin, ohjasin, kouluttauduin ja toimin tuottajana
teattereissa - harrastuspohjalta. Sävelsin ja sanoitin musiikkia. Tein lisää
töitä. Äänitin studiolla omakustannemusiikkia sekä keikkailin cover-bändini
kanssa. Aloin tosissaan haaveilemaan töistä teatterin ja musiikin parissa.
Haku
teatteri-ilmaisun ohjaajaksi tyssäsi kuitenkin viime metreille. Se kirveli.
Erityisesti siksi, että se oli Metropolian vihoviimeinen esittävän taiteen
TIO-koulutusohjelma. YLE Uutiset (23.5.2013) kertoo syyksi koulutusohjelmien
lopettamiseen ilmoitetun tuotannolliset ja taloudelliset syyt. Taustalla
vaikuttavat valtion rahoituksen leikkaus ja uusi rahoitusmalli, joka perustui
ammattikorkeakoulujen tuloksellisuuteen. Teatteri- ja mediatyöntekijöiden
liitto Teme paheksui avoimessa kirjeessään (11.6.2013) Metropolia
Ammattikorkeakoulun pyrkimystä lakkauttaa teatteri-ilmaisun ohjaajien koulutus,
koska koulutuksella on tähdätty teatterilähtöisten menetelmien käyttöön
muuallakin kuin perinteisessä esitystoiminnassa, esimerkiksi työelämän
kehittämisessä, lapsi-, vanhus- ja sosiaalityössä, terveydenhoidon saralla,
lähiötyössä ja maahanmuuttajien kotouttamisessa.
Kulttuurin
ja taiteen hyvinvointivaikutuksia kun ei voida vielä 2000-luvulla mitata; THL:n
mukaan hyvinvoinnin mittaaminen on monimutkaista, sillä tutkijatkaan eivät ole
yksimielisiä siitä, mitä hyvinvoinnilla tarkoitetaan. Yhtä mieltä ollaan
kuitenkin siitä, että hyvinvointi on moniulotteinen käsite, joten sitä ei voi
mitata yhdellä mittarilla. Helpoin ja ymmärrettävin mittari lienee edelleen eurot.
Sepäs alalla onkin haastavaa; miten perustella ja esittää hyvinvoinnin kasvua
€-merkillä.
No, takaiskun
saattelemana punnitsin vaihtoehtoni; joko jatkan nykyisessä säännöllisessä
vakityössä finanssialalla, jossa palkka ja lomat juoksevat tasaisena virtana. Hetken
jo kuvittelin itseni tuohon juoksupyörään Kelju K.Kojootin vaatteissa; pyrkimys
työnimun ylläpitämiseen ja uraputkeen olisi kova, mutta loppuviimein ymmärsin,
että lopulta jyrkänteeltä päähän putoaisi vähintään se piano.
Hyppäsin siis tuntemattomaan,
kulttuurikentän matalapalkkaiselle alalle, jonka työllistymismahdollisuudet saisi
itse rakentaa ja luoda. Nyt kun olen valmistunut kulttuurituottajaksi (AMK),
niin kaduttaako tuo tehty hyppy tuntemattomaan? Ei.
Merkittävää
tässä vaiheessa ei kuitenkaan ole olleet ne pienet tulot, vaan ne elämän suuret
ilot. Perheen perustaminen on avartanut maailmankatsomustani hurjasti. Kahden
pienen lapsen kanssa arjen aikatauluttaminen vaatii ehdottomasti omanlaista
luovuutta. Välillä on tietysti oltu helisemässä kaikesta tästä touhusta, eikä
aina ole voinut välttyä molli-voittosilta ajatuksiltaan hektisen arjen
pyörteissä. Niin, tätä ilmeisesti kutsutaan ruuhkavuosiksi. Toisaalta,
tuottajallehan se on vain uusi haaste, joka otetaan vastaan. Kääritään hihat ja
isketään kädet saveen. Oikealla asennoitumisella lapsiperhearki tarjoilee kyllä
enimmäkseen positiivista virettä ja sulosointuja.
---
LINTUÄIDIN TOIVE
Uunilintu, pörhöhöyhen,
hautoo hiljaa munia.
Kuoren alla linnunpojat
näkevät jo unia.
- - Kunpa teille maailmassa
laulupuita riittäisi,
eikä raaka pohjatuuli
niitä nurin niittäisi.
-
Jukka Itkonen -
Kommentit
Lähetä kommentti